ENKELIT

 

MIKÄ ON ENKELI ?

Enkeli on määritelmän mukaan taivaallinen henkilolento, joka toimii sanansaattajana Jumalan ja ihmisen välillä, ja suojelee ihmisiä, tulkitsee hänelle näkyjä ja tapahtumia sekä toteuttaa toisinaan myös Jumalan käskyjä.

Suomenkielen sana enkeli (ruotsin ängel, englannin angel, saksan Engel) tulee latinan sanasta angelus, joka puolestaan tulee kreikan sanasta angelos. Molemmat tarkoittavat lähettilästä, sanansaattajaa. Latinankielisessä Raamatussa, Vulgatassa, tosin tehdään ero sanojen angelus, enkeli, ja nuntius, ihmistä tarkoittavan sanansaattajan välillä. Hepreankielinen sanansaattajaa tarkoittava sana on mal'ak, josta se on lainattu arabiankieleen, mala'ika.

Enkeli on käsite, jolla on monia merkityksiä sekä maallisessa että uskonnollisessa kielenkäytössä. Sitä voidaan lähestyä monesta eri näkökulmasta - esim. teologisesti, filosofisesti, psykologisesti, uskontotieteellisesti, taidehistoriallisesti, kielitieteellisesti tai kulttuuriantropologisesti. Enkeli on poikkeuksellisen elinvoimainen arkkityyppi, jonka ilmenemismuotoja on tavattu ja tavataan useimmissa uskonnoissa ja kulttuureissa. Näin varsinkin, jos enkeli ymmärretään mahdollisimman väljästi eli enkeleinä pidetään erilaisia tämän ja tuonpuoleisuuden välillä liikennöiviä henki- tai jumalolentoja, ja jotka vielä on tapana kuvata siivekkäinä. Mutta jos pysytään länsimaisen eli kristillisen enkelikäsityksen sisällä, niin silloin puhutaan nimenomaan Jumalan luomista henkiolennoista, jotka palvelevat häntä ja suorittavat vain hänen antamiaan tehtäviä. Kristillinen enkeli ei ole koskaan itseisarvo, vaan Jumalaan viittaava hahmo tai tunne. Tässä merkityksessä enkeleitä tavataan vain monoteistisissa uskonnoissa, ennen kaikkea kristinuskossa, juutalaisuudessa, islamilaisuudessa sekä zarathustralaisuudessa, josta myös voidaan katsoa löytyvän perinteisen länsimaisen enkelikäsityksen juuret. Juutalaisuuden, islamilaisuuden ja kristinuskon enkelikäsitykset ovat pitkälti yhteneväisiä.

Raamatussa sana enkeli esiintyy noin 300 kertaa, joista Uudessa testamentissa yli 200 kertaa. Miltei kaikissa Raamatun 66 kirjasta mainitaan enkeli. Jumalan tahdon toteuttajia ja sanansaattajia esiintyy Raamatussa myös ilman, että käytetään suoraan sanaa enkeli. Tällaisia kiertoilmaisuja ovat mm. henki, valo, tuli, tuuli, pilvi, valkopukuinen mies ja jumalten pojat. Kristillinen enkelikäsitys on saanut runsaasti vaikutteita myös Raamatun ulkopuolisesta tarustosta ja kirjallisuudesta, erityisesti ns. apokryfikirjallisuudesta sekä juutalaisesta apokalyptisesta kirjallisuudesta. Kaunokirjallisuudella ja kuvataiteella (mm. siivet) on ollut myös huomattava osuutensa varsinkin kristillisen kansanhurskauden enkelikäsityksiin.
Kristillinen enkeli on dynaaminen asia, se ei ole vain jokin passiivinen käsite tai olento, vaan tehtävä, toimintaa. Augustinuksen sanoin: "Enkeli on heidän tehtävänsä nimi, eikä heidän luonteensa nimi. Mikäli etsit heidän luonteensa nimeä, se on henki; mikäli etsit heidän tehtävänsä nimeä, se on enkeli - luonteeltaan henki, tehtävältään enkeli."

Psykologisesti tulkiten enkelit - sekä hyvät että pahat - edustavat ihmisen omia sisäisiä pyrkimyksiä, kuten rakkautta, vihaa, pelkoa, armeliaisuutta, kateutta, viattomuutta, sääliä, toivon ja epätoivon syövereitä.

Viime kädessä enkeli on kulttuuriin kuuluva symbolis-lyyrinen arkkityyppi ja kielikuva, joka varsinkin kristillisissä yhteyksissä on tulkittavissa lähinnä Jumalan läsnäolon tai varjeluksen vertauskuvaksi.

ANGELOLOGIA

Enkelioppi, enkelitiede, kirkkojen ja teologian käsitykset enkeleistä. Vanhan kirkon aikaan teologit olivat kiinnostuneita ensisijaisesti enkeleiden asemasta liturgiassa ja hengellisessä elämässä, keskiajalla oltiin filosofisempia ja kiinnostuttiin enkeleiden olemuksesta. Uskonpuhdistus hillitsi turhaa enkeli-intoilua, vaikkakin ns. puhdasoppisuuden aikana enkeleistä paljon kirjoitettiin. Katolisella puolella oppi suojelusenkelistä koki 1600-luvulla elpymisen. Ortodoksisessa liturgiassa ja ikonitaiteessa enkeleillä on ollut aina merkittävä sija.

Angelologisessa mielessä kristillisissä kirkoissa on eletty koko tämä vuosisata niukkuuden aikaa. Varsinkin protestanttisella puolella enkelit ovat olleet syrjässä, välttämättömänä pahana, eräänlaisina maailmankuvallisina jäänteinä tai vain teologisina apukäsitteinä. Suomen ev.-lut. kirkossa enkelit liitettiin pitkään lähinnä lapsiin, pyhäkouluun ja päiväkerhoihin. Aikuisten tilaisuuksissa ei enkeleistä ennen viime vuosia juuri ole keskusteltu. Nyt enkelit on keksitty uudelleen, ja niistä uskalletaan taas puhua, niiden arvo uskonnollisen kielen ja maailman rikastuttajana on huomattu. Niukkuuden vuosina enkelit ovat kuitenkin pysyneet hengissä liturgiassa, lauluissa ja kirkkotaiteessa. Kokonaan enkeleistä siivottu kristinusko olisikin aikamoinen luuranko.

Enkelit eivät ehkä kuulu kristillisen opin kaikkein keskeisimpiin asioihin, mutta sen sulostuttajia ne kuitenkin ovat, sen verenkiertoa vilkastuttava vitamiini, piristysruiske, verensokeria kohottava suklaapala. Toisaalta aina ajankohtainen puhe kärsimyksestä, epäoikeudenmukaisuudesta ja pahan todellisuudesta johtaa kysymykseen pahan alkuperästä, josta puolestaan joudutaan persoonallisen pahan eli Saatanan, langenneen enkelin mytologiaan. Satanologia eli oppi Saatanasta ja demonologia eli oppi pahoista hengistä ovatkin väistämättä angelologian rinnakkaistieteitä tai osa-alueista.

ENKELIHIERARKKIA

Enkelimaailman jakautuminen ylempiin ja alempiin enkeleihin, eri piireihin, portaisiin tai kuoroihin. Enkelihierarkiat olivat luonnollinen osa vanhan ajan ja keskiajan angelologiaa. Nykyisin enkelimaailman arvojärjestyksestä puhuminen on lähinnä kuriositeetti, jolla voidaan selittää vanhoja taideteoksia tai käsityksiä. Toisaalta hengellinen lyriikka, varsinkin virsilyriikka käyttää yhä myös meillä Suomessa enkelihierarkiasta tuttuja käsitteitä, kuten serafit ja kerubit.

Enkelihierarkian juuret ovat sekä Raamatussa että oman aikansa maailmankuvassa. Raamattu ei kuitenkaan tarkkaan kerro minkälainen järjestys enkeleiden kesken vallitsee, mutta käyttää tuonpuoleisen maailman luoduista olennoista erilaisia luokittelevia ilmaisuja. Niiden ja muutoinkin hierarkkisen maailmankuvan pohjalta kirkkoisät ja muut teologit yrittivät rakentaa erilaisia enkelihierarkioita. Yleensä enkelit jaettiin yhdeksään, joskus seitsemään tai jopa kahteentoista ryhmään. Tunnetuin on yhdeksänportainen enkelihierarkia, joka jakautuu kolmeen hierarkiaan, joissa jokaisessa on kolme kuoroa. Sen esitti alunperin 500-luvulla Dionysios Areiopagita ja hän sai käsityksilleen ikään kuin kirkollisen ja opillisen siunauksen Tuomas Akvinolaiselta 1200-luvulla. Enkelit on siis kristillisessä perinteessä ollut tapana jakaa seuraavasti (ylhäältä alas):

1. serafit
2. kerubit
3. valtaistuimet
4. herruudet
5. vallat
6. voimat
7. hallitukset
8. arkkienkelit
9. enkelit

SERAFIT

Yhdeksänportaisen enkelihierarkian ylin ryhmä, ensimmäisen hierarkian ensimmäinen kuoro. Kuusisiipinen enkeli. Serafi tarkoittaa palavaa liekkiä, tulta tai sytyttäjää. Mainitaan nimeltä Raamatussa vain kerran (Jes. 6:2): "Hänen yläpuolellaan seisoivat serafit, joilla oli kuusi siipeä kullakin: kahdella he peittivät kasvonsa, kahdella verhosivat ruumiinsa ja kahdella lensivät." Erään tulkinnan mukaan serafit peittivät siivillään kasvonsa Jumalan kirkkaudesta häikäistyneinä, jalkansa kunnioittaakseen Jumalaa ja lensivät voidakseen nopeammin suorittaa Jumalalta saatuja tehtäviä. Serafit ovat enkeliryhmistä lähinnä Luojaa ja niiden tehtävä on ylistää Jumalaa. Niiden palava rakkaus myös poistaa kaiken sen, mikä estää ihmisiä kohtaamasta Jumalaa. Serafeja on pidetty rakkauden, valon ja tulen enkeleinä. Kirkkotaiteessa niiden väri on usein punainen. Jumalan valtaistuinta kiertävien ja sen ympärillä laulavien serafien on näin tekemällä ajateltu toistavan luomisen laulua, tanssivan ja ylistävän Jumalaa ikään kuin luomisen kaikuna. Serafit mainitaan usein kerubien kanssa kansanhurskauden ja virsikirjan taivastoiveissa ja -kuvauksissa.

KERUBIT

Kerubi on Raamatun enkelihahmoista tarkimmin kuvattu, se mainitaan nimeltä Vanhassa testamentissa noin 80 kertaa. Uudessa testamentissa kerubi mainitaan vain kerran (Hepr. 9:5), mutta Ilmestyskirjasta (4:6-8) löytyy ilmeinen kerubikuvaus, vaikka siipien lukumäärä, kuusi, viittakin serafiin. Hesekielin kirjan alussa (1:5-12) on yksityiskohtainen kuvaus kerubeista: "Niillä oli ihmisen muoto, mutta kullakin oli neljät kasvot, ja kullakin neljä siipeä... Niiden kasvot olivat kuin ihmisen kasvot, mutta oikealla puolella oli leijonan kasvot ja vasemmalla härän ja vielä niillä oli kotkan kasvot... Kullakin olennolla oli kaksi siipeä ylhäällä levällään, niin että ne koskettivat toistensa siipiä, ja kahdella siivellä ne peittivät vartalonsa."

Kerubi on Raamatussa ennen kaikkea pyhien paikkojen vartija ja Jumalan ilmestymisen ja läsnäolon vertauskuva. Kerubi on myös hyvä esimerkki enkelihahmojen kulttuurisesta kehityksestä eli tässä tapauksessa babylonialaisesta vaikutuksesta juutalaisten enkeliuskoon. Sanan alkuperä on nimittäin johdettavissa Mesopotamiaan ja akkadin kielen sanaa karibu tai karibtu, joka tarkoittaa esirukoilijapappia tai ihmisen ja eläimen hahmosta koostuvaa sekaolentoa. Usein näillä olennoilla oli leijonan tai härän ruumis, ihmisen pää ja selässään siivet. Tällaisia olentoja kuvattiin muinaisitämaisessa perinteessä pyhien paikkojen, etenkin temppeleiden vartijoina.

Kerubeihin on liitetty mitä erilaisimpia käsityksiä ja tehtäviä. Ne ovat paratiisin vartijoita ja ymmärryksen kirkastajia, jotta ihminen voisi lähentyä Jumalaa. Kerubia on myös pidetty ensimmäisenä langenneena enkelinä. Barokin aikana taiteessa esiintyvää pullukkaa lapsienkeleistäkin alettiin kutsua kerubeiksi. Kirkkotaiteessa kerubit kuvataan nelisiipisinä, joskus kuusisiipisinä, kuten serafit, mutta harvemmin kaksisiipisinä. Meillä Suomessakin kirkoista tuttu symboliikka, jossa Matteus kuvataan härkänä, Markus leijonana, Luukas ihmisenä ja Johannes kotkana, on peräisin Hesekielin kirjan kerubikuvauksen vertauskuvallisesta tulkinnasta.

ARKKIENKELIT

Tunnetuin erillinen enkeliryhmä, johon lasketaan kuuluviksi kaikki Raamatussa nimeltä mainitut kolme enkeliä, Mikael, Gabriel ja Rafael. Tosin nykyisessä raamatunkäännöksessä ei puhuta arkkienkelistä vaan ylienkelistä. Ylienkeleiden lukumääränä on Raamatun (Tob. 12:15 sekä Ilm. 1:4 ja 8:2) antamien tietojen tai vihjeiden perusteella pidetty seitsemää.

Arkkienkelit ovat yhdeksänportaisen enkelihierarkian kahdeksas ryhmä, kolmannen hierarkian toinen kuoro. Arkkienkeleiden nimistä on kirkon historian aikana taitettu sanan säilää, sillä aina on löytynyt oppineita, jotka ovat halunneet saada kaikki seitsemän nimeä selville. Mutta koska Raamatussa on nimeltä mainittu vain kolme, ei virallinen kirkko ole koskaan hyväksynyt muita nimettyjä arkkienkelikandidaatteja, esim. sellaisia kuten Uriel, Sariel tai Raguel.

Raamatun nimeltä mainitseman kolmen arkkienkelin tehtävänä on taistella (Mikael) taivaan enkelijoukon kanssa pahuuden voimia vastaan, tuoda tärkeitä viestejä (Gabriel) ihmiselle ja suojella (Rafael) ihmisiä. Kirkkotaiteessa arkkienkelit kuvataan yleensä nimen mukaan ja jokaisella on omat erityiset attribuuttinsa eli symbolinsa ja tunnusmerkkinsä.

Mikael

Mikael on kristillisessä, juutalaisessa ja islamilaisessa perinteessä merkittävin enkelihahmo. Mikael on hepreaa ja tarkoittaa "joka on niin kuin Jumala". Hahmon alkujuuret on kuitenkin löydettävissä kaldealaisten palvomasta jumaluudesta, persialaisessa perinteessä puolestaan Mikael-hahmo on nimeltään Beshter. Raamatussa Mikael mainitaan nimeltä viisi kertaa. Danielin kirjassa Mikael on (10:13) "yksi suurimmista enkeliruhtinaista", (10: 21) "teidän enkeliruhtinaanne" ja (12:1) "suuri enkeliruhtinas". Danielin kirjassa Mikael esiintyy lähinnä vain Israelin kansan suojelijana. Uudessa testamentissa Mikael esiintyy kahdesti ja häntä kutsutaan nimellä (Juud. 9) "ylienkeli Mikael". Ilmestyskirjassa (2:7) kerrotaan, että "Mikael ja hänen enkelinsä kävivät taisteluun lohikäärmettä vastaan". Monen muunkin raamatunkohdan on perinteisesti tulkittu tarkoittavan Mikaelia, esim. (Joos. 5:13-15): "Mies (paljastettu miekka kädessään) vastasi: Olen Herran sotajoukon päällikkö..."

Mikael on miehekäs soturienkeli, taivaallisen sotajoukon komentaja ja häntä on itseoikeutetusti pidetty yhtenä arkkienkelistä niin kristillisessä kuin islamilaisessakin perinteessä. Mikaelin on arveltu olleen nimeltä mainitsematon enkeli ainakin seuraavissa Raamatun tapahtumissa: Sanheribin sotilaiden tuhoaminen, Iisakin uhraamisen estäminen ja tuli Mooseksen näkemässä palavassa pensaassa. Mikaelin on arveltu myös pitävän kädessään taivaan portin avaimia sekä punnitsevan sieluja kadotukseen tai autuuteen. Mikaelia on niin ikään pidetty kuoleman enkelinä.

Enkeli Mikael on yksi kirkkotaiteen suosituimmista enkeliaiheista, ja yleensä Mikael kuvataan soturinasuisena miekka kädessään. Toisinaan Mikaelilla on kädessään vaaka, ja toisinaan hän surmaa lohikäärmettä tai Saatanaa. Joskus Mikaelin tunnuksena taiteessa voi olla pallo, ns., "valtio-omena", maanpiirin hallinnan vertauskuva. Ikoneissa Mikaelilla on usein päällään roomalaisen sotilaan asu, jonka rintapanssarissa on pieni kilvenmuotoinen osa, johon on kuvattuna Kristus. Ikoni-Mikael voi esiintyä myös vihreässä kitonissa eli kaavussa ja punaisessa viitassa.

Paavi Pius XII julisti Mikaelin vuonna 1950 poliisien taivaalliseksi suojelijaksi.

Gabriel

Yksi kolmesta Raamatussa nimeltä mainitusta enkelistä, tarkoittaa Jumalan miestä tai "Jumala on voimani". Vanhassa testamentissa Gabriel esiintyy Danielin kirjassa kahdesti (8:16 ja 9:21). Gabrielin roolina on selittää Danielin tämän saama näky. Uudessa testamentissa Gabriel esiintyy kahdesti Luukkaan evankeliumissa. Ensimmäisen kerran kun Johannes Kastajan äiti, Elisa on raskaana (Luuk. 1:26-27) ja toisen kerran kun Jeesuksen äiti Maria saa tietää raskaudestaan (Luuk. 1:19): "Minä olen Gabriel, yksi niistä, jotka seisovat Jumalan edessä." Koska Gabriel liittyy keskeisesti Jeesuksen syntymään eli Jumalan ihmiseksituloon, on sitä kuvattu kristillisessä taiteessa usein, erityisesti ns. Marian ilmestyksessä, jossa Gabrielilla on kädessään valkoinen lilja. Ikoneissa Gabriel kuvataan tavallisesti pitkässä punaisessa kitonissa, kaavussa, ja vihreässä päällysviitassa.

Gabrielia on pidetty yhtenä seitsemästä arkkienkelistä ja siihen on liitetty mitä erilaisimpia tehtäviä ja rooleja. Gabrielia on sanottu ilmestyksen, ylösnousemuksen ja armon, mutta myös koston ja kuoleman enkeliksi. Legendan mukaan nuorelle Jean dŽArcille ilmestynyt enkeli oli Gabriel. Vuonna 1951 paavi Pius XII julisti Gabrielin sähköisissä tiedotusvälineissä työskentelevien, mm. radiotoimittajien taivaalliseksi suojelijaksi, perusteluna luonnollisesti Gabrielin rooli viestienviejänä.

Gabriel on myös osa islamilaista enkelioppia, sillä Gabriel (Jibrel,) mainitaan Koraanissa. Gabriel on yksi islamilaisuuden neljästä arkkienkelistä. Legendan mukaan juuri enkeli Gabriel saneli Mohammedille Koraanin vuonna 610 Mekan lähellä luolassa.

Rafael

Rafael tarkoittaa "Jumala on parantanut". Rafael (Raafael) mainitaan nimeltä vain ns. apokryfikirjoihin kuuluvassa Tobiaan kirjassa, jota ei tosin ole nykyisessä uudessa raamatunkäännöksessä. Apokryfikirjat löytyvät joko suurikokoisista ns. perheraamatuista tai erilliskirjana. Tobiaan kirjassa Rafael on eräänlainen kekseliäs matkakumppani ja palvelija, jota on pidetty myös yhtenä suojelusenkelin esikuvana. Kirjan alkupuolella (5:4) kerrotaan, että isänsä liikeasioita hoitamaan lähtevä Tobias etsi itselleen matkakumppania "ja löysi Raafaelin, joka oli enkeli, vaikka Tobias ei sitä tiennyt". Yhteisellä matkalla sattuu ja tapahtuu, Tobias pääsee mm. naimisiin Rafaelin toimiessa puhemiehenä. Kirjan lopussa (12:15) enkeli ilmaisee itsensä Tobiaalle: "Minä olen Raafael, yksi niistä seitsemästä pyhästä enkelistä, jotka esiinkantavat pyhien rukoukset ja jotka astuvat Pyhän eteen hänen kirkkaudessaan." Rafaelia on yleisesti pidetty kristillisessä perinteessä yhtenä seitsemästä arkkienkelistä, joista vain kolmen nimi on mainittu Raamatussa, Rafaelin lisäksi Mikael ja Gabriel. Arkkienkeli Rafael tunnetaan myös Raamatun ulkopuolisessa juutalaisessa kirjallisuudessa. Rafaelin nimi on liitetty mm. Eedenin puutarhan vartijaenkeliin.

Tobias ja Rafael on maalaustaiteessa tunnettu aihe. Yleensä Tobiaalla on kädessään kala ja Rafaelilla matkasauva ja pullo, malja tai pieni rasia kädessään.

Käsitteellä Rafaelin enkeli tarkoitetaan siivekästä lapsienkeliä, puttoa, joka nojaa käsiinsä ja katsoo autuaan haaveksivasti yläviistoon. Hahmosta löytyy lukematon määrä versioita, maalauksia, piirroksia, veistoksia, painokuvia, tauluja, kiiltokuvia jne. Rafaelin enkelin kuva on painettu mm. postikortteihin, t-paitoihin, koristenauhoihin ja kahvimukeihin. Sen esikuva on italialaisen taiteilija Rafaelin Vatikaanin Sikstiiniläiskappeliin maalaaman freskossa, jonka koristeellisesta yksityiskohdasta "Rafaelin enkeli" on poimittu. Laulaja Pekka Ruuska tuli suuren yleisön tietoisuuteen kappaleella Rafaelin enkeli.

SAATANA

Kristinuskossa, juutalaisuudessa ja islamilaisuudessa (Iblis) Jumalan vastustajan nimi. Tulee heprean sanasta satan, syyttäjä, vastustaja. Ensimmäinen langennut enkeli, demonien, pahojen henkien kuningas, helvetin herra, "tämän maailman ruhtinas" (Joh. 12:31). Saatana hyökkää jatkuvasti Jumalaa vastaan yrittämällä viekoitella ihmisen pahaan ja pois Jumalan luota. Saatana joukkoineen on jatkuvasti sotajalalla hyvyyden enkeleitä vastaan. Saatana on persoonalliselle pahalle annettu nimi, myös kuvainnollisesti.

Jobin kirjassa alussa Saatana esiintyy yhtenä Jumalan pojista, eräänlaisena murrosikäisenä, joka syyttää isäänsä ja asettaa hänen tekonsa (ihminen ja tämän Jumala-suhde) kyseenalaisiksi. Saatana saa Jumalalta luvan Jobin koettelemiseen. Myöhemmin Raamatussa Saatanan asema on itsenäisempi ja hänestä tulee todellinen lainsuojaton, joka joukkoineen temmeltää ihmiskunnan kimpussa ja esittää näkyvää roolia mm. Ilmestyskirjan lopunajallisissa tapahtumissa. Vaikka Saatana esiintyy Raamatussa varsin itsenäisenä, on sen valta silti kristinuskon tulkinnan mukaan vain rajallista, sillä Kristus on voittanut kuoleman ja pahuuden vallan. Saatanan ja Jumalan vastakkainasettelu on kuitenkin kristinuskoon sisältyvä dualistinen piirre, jonka vahvuus on riippuvainen kulloisistakin teologisista tulkinnoista.

Teoriassa kristinusko on kuitenkin monoteistinen, yksijumalainen uskonto, joten Saatana on jollain salatulla tavalla hyvän ja rakastavan, kaiken luoneen ja kaikkivaltiaan Jumalan palveluksessa. Kysymys hyvän ja pahan suhteesta, kärsimyksestä ja oikeudenmukaisuudesta on ns. ikuinen kysymys, johon jokaisen yksilön ja aikakauden on etsittävä omia vastauksiaan. Saatanaa ei voi selittää pois kristinuskosta, vaikka sellaistakin on yritetty, mainitaanhan se nimeltä jo pelkästään Uudessa testamentissa puolensataa kertaa. Saatanaan tarkoittavia nimiä Raamatussa ovat myös Paholainen sekä Abaddon, Apollyon ja Beliar.

Eri raamatunkohtien perusteella Saatanan synnystä voidaan esittää seuraavanlainen yhdistelmä: Saatana oli alunperin yksi enkeli muiden joukossa, korkearvoinen enkeliruhtinas tosin, ehkäpä peräti kerubi, mutta se nousi Jumalaa vastaan ylpeydestä ja halusi olla Luojansa veroinen. Lankeamisen syinä on ylpeyden lisäksi pidetty tottelemattomuutta, vapaata tahtoa ja lihallista himoa. Enkelien lankeamisen jälkeen paha oli tullut maailmaan jäädäkseen, ja käärmeen hahmossa Saatana sai myös ihmisen lankeamaan.

Saatana-hahmon ympärille on syntynyt omia kultteja, saatananpalvontaa, joka on kristinuskon varjo, sen vääristynyt peilikuva ja perustuu yli-ihmisajatuksille (moraali ei koske Saatanaa ja hänen omiaan) ja dualistiselle (pimeys-valo, paha-hyvä, musta-valkoinen) maailmankuvalle. Saatananpalvonnan filosofisempaa ja "sivistyneempää" muotoa kutsutaan satanismiksi.

Taiteessa Saatana, Paholainen, demonit ja pirut kuvataan synkkinä ihmisen ja eläimen sekasikiöinä.

URIEL

Yksi merkittävimmistä Raamatun ulkopuolista enkelihahmoista, jolla on myös kristillisen kirkon piirissä asema. Urielin nimi esiintyi pitkään itsestään selvästi yhtenä seitsemästä arkkienkelistä, tätä mieltä olivat mm. Dionysios Areipagi, Gregorius Suuri ja kristityt gnostilaiset. Uriel tarkoittaa "Jumalan tuli" tai "Jumala on minun valoni". Uriel tunnetaan erityisesti apokalyptisessa kirjallisuudessa mm. Esran ja Heenokin kirjoissa. Vanhassa kirkkotaiteessa Uriel kuvataan usein miekka kädessä. Egyptin ja Etiopian kristillisissä kirkoissa on vietetty Urielille omistettua juhlaa. Urielia on perinteestä riippuen pidetty mm. serafina, kerubina, arkkienkelinä, rangaistuksen ja katumuksen, maanjäristyksen, ukkosmyrskyjen ja tulivuoren purkausten enkelinä.

YLEISIÄ ENKELI-USKOMUKSIA

Kuolleista tulee enkeleitä

Yleinen enkeleihin liittyvä uskomus, varsinkin kuolleiden lasten ajatellaan muuttuvan enkeleiksi. Uskomukselle on sukua ajatus, että lapset ovat jo ennen syntymäänsä enkeleitä ja kuoltuaan he palaavat enkeleiksi. Enkelikokemuksiin liittyy tapauksia, joissa hiljattain kuollut tulee enkelinä tervehtimään läheisiään. Kristillisen käsityksen mukaan ihmisistä ei kuitenkaan koskaan tule enkeleitä, eikä voikaan tulla, sillä enkelit ovat luotuja olentoja kuten ihminenkin. Ihmisen sielu kyllä jatkaa elämää kuoleman jälkeen, mutta ei muutu enkeliksi, mikä tarkoittaisi, että ihmisen syvimmästä olemuksesta tulisi ikään kuin toinen laji.

Lukumäärä

Ihmisten uteliaisuus enkeleitä kohtaan on ollut pohjatonta, ja niinpä myös kysymystä enkeleiden lukumäärästä on yritetty ratkaista eri tavoin. Perinteinen vertauskuvallinen Raamatun tulkintatapa antoi tulokseksi (Luuk. 15:4-7), että yhtä ihmistä kohden on 99 enkeliä. Toisaalta kun Jeesusta tultiin Getsemanessa vangitsemaan, hän sanoi (Matt. 26:53):"Luuletko, etten voisi pyytää apua Isältäni? Hän lähettäisi tänne heti kaksitoista legioonaa enkeleitä ja enemmänkin." Jeesuksen aikana yhden roomalaisen legioonan vahvuus oli n. 6000 mistä eli enkeleitä olisi vähintäin 72 000. Johanneksen ilmestyksessä (9:16) puolestaan kerrotaan, että neljällä Ilmestyskirjan ratsastajalla oli mukanaan "ratsuväkeä kaksikymmentätuhatta kertaa kymmenen tuhatta sotilasta" eli enkeleitä olisi ainakin 2 miljoonaa. Väitetään erään keskiajalla eläneen juutalaisen mystikon laskeneen pyhien kirjoitusten kirjainten numeroarvoja pyörittelemällä enkeleiden tarkaksi lukumääräksi 301655722. Raamatun perusteella (Ilm. 12: 4) langenneiden enkeleiden lukumääräksi on arveltu yksi kolmasosa autuaiden enkeleiden lukumäärästä. Enkeleitä on myös arveltu olevan yhtä paljon kuin Rolls Roycessa hevosvoimia eli riittävästi.

Siivet

Enkelin tunnusmerkki taiteessa ja mielikuvissa. Enkeli on siivekäs ihmishahmo. Kristillisessä perinteessä kuvataan tavallisille enkeleille ja arkkienkeleille kaksi siipeä, kerubeille neljä tai joskus kuusi, serafeille kuusi siipeä. Enkelin siipi muistuttaa linnunsiipeä, demonin siipi lepakon nahkaista siipeä. Enkeli kuvia tarkkaan katsomalla voi tunnistaa, mitkä linnut ovat olleet siipien piirtäjän tai maalaajan esikuvina. Alunperin kristillisessä taiteessa enkeleille ei kuvattu siipiä, joskin ne ilmestyivät kuvaan jo 300-luvun lopulta lähtien. Siipien ilmestymisen syyksi on arveltu sitä, että tuolloin ei kukaan enää epäillyt, etteivät Raamatun serafit ja kerubit olisi olleet enkeleitä. Ensimmäisinä vuosisatoina nimittäin esiintyi näkemyksiä, joiden mukaan serafi ja kerubit eivät lainkaan olisi varsinaisia enkeleitä, vaan muuta taivaallista hoviväkeä. Esikuvat enkeleiden siiville saatiin paitsi muinaisitämaisista siivekkäistä jumalhahmoista, ennen kaikkea antiikin Kreikasta, jossa varsinkin voiton jumalatar Nike ja rakkauden jumala Eros erehdyttävästi muistuttavat kuvissa kristillisiä enkeleitä. Siivet eivät ole vain enkeleiden yksinoikeus, vaan siivet on kuvattu eri perinteissä myös jumalille, henkiolennoille, haltiattarille, ilmojen hengille, nerokkaille ihmisille ja eläinhahmoille. Siivet ilmaisevat näiden olevan lintujen tavoin olentoja, jotka kuuluvat taivaan piiriin ja kykenevät nousemaan näkyvän ja inhimillisen yläpuolelle. Siivillä on haluttu myös kuvata esteetöntä liikkumista paikasta toiseen. Nykyisin vapaa liikkuminen tilassa, ajassa tai ulottuvuuksissa ei mielikuvien tasolla edellytä siipiä, joten modernin enkelin tunnusmerkistöön ne eivät välttämättä kuulu. Mutta siitä huolimatta enkeleille miltei poikkeuksetta kuvataan linnunsulkaiset liikkumisvälineet.

Sukupuoli

Ovatko enkelit tyttöjä vai poikia, naisia vai miehiä, naaraita vai uroksia? Raamattu kuvaa enkelit ja ylienkelit yksiselitteisesti miehiksi. Serafien, kerubien ja muiden enkeliryhmien sukupuolesta ei Raamatussa puhuta mitään, mutta silloinen maailmankuva huomioonottaen, ei paljon erehdy, jos tulkitsee "raamatullisen enkelikuvan" sangen miehiseksi. Enkeleiden sukupuolisuus tulee karmealla tavalla esiin Sodomassa (1. Moos. 19:1-11), kun Lootin luokse saapui kaksi enkeliä kahden miehen hahmossa. Paikalliset irstailijat tulevat Lootin ovelle ja sanovat: "Missä ovat ne miehet, jotka tulivat tänä iltana luoksesi? Tuo heidät tänne, me haluamme maata heidät." Tarina saa vielä irvokkaampia piirteitä, sillä Loot tarjoaa tyttäriään kiimaiselle miesjoukolle, mutta heille kelpaavatkin vain miehet. Lopulta sodomalaiset yrittävät väkivalloin sisälle, jolloin enkelit sokaisevat heidät.

Myös taiteessa enkelit kuvattiin aluksi pelkästään miehiksi. He olivat kauniita, hyvinmuodostuneita nuoria, elinvoimaisia miehiä. Vähitellen enkeleistä taiteessa tuli androgyyni, sukupuoleton olento, joka vasta 1600-luvulla muuttui selvästi tunnistettavaksi naiseksi. Pienille lapsienkeleille saatettiin maalata myös sukupuolielimet esiin. Enkelten sukupuolikysymykseen on etsitty vastusta Jeesukseltakin. Nimittäin Matteuksen evankeliumissa (22:23-30) Jeesukselle kerrotaan esimerkki naisesta, joka on ollut seitsemän kertaa naimissa, ja jokainen mies on kuollut. Kysymys kuuluu: kenen kanssa nainen jatkaa liittoaan taivaassa. Jeesus vastaa: "Ei ylösnousemuksessa oteta vaimoa eikä mennä naimisiin. Yläsnousseet ovat kuin enkelit taivaassa." Tästä on päätelty, että enkelit eivät tunne sukupuolista vetoa toisiinsa, koska ne eivät ylipäätään ole sukupuolisia olentoja. Enkelit lisääntyvät vain Jumalan tahdon avulla, eivät omien lemmenpuuhiensa ansiosta. Ihmisten enkelikokemuksissa enkelien sukupuoli sen sijaan vaihtelee, mutta niiden oletettujen tehtävien kannalta sukupuolella tuskin on merkitystä.

SUOJELUSENKELI

Useimmille ihmisille läheisin enkeleihin liittyvä asia. Jo Raamatusta on peräisin ajatus, että jokaisella ihmisellä on oma henkilökohtainen suojelusenkelinsä. 300-luvulla elänyt Basileos suuri sanoo: "Enkeleiden joukossa on toisia, jotka huolehtivat kansoista, toiset ovat uskovaisten seuralaisia... Jo Mooses opetti, että jokaisella uskovalla on oma enkeli opastamassa häntä opettajana ja paimenena." Basiloes viittaa Ensimmäiseen Mooseksen kirjaan (48:16): "...se enkeli, joka on minut pelastanut kaikesta onnettomuudesta, siunatkoon..."

Yksittäisten raamatunkohtien lisäksi suojelusenkeliajatuksen kannalta tärkeä esikuva on löydettävissä ns. apokryfikirjoihin kuuluvasta Tobiaan kirjasta. Sitä ei ole nykyisessä kirkkoraamatussa, mutta se sisältyy usein suuriin perheraamattuihin. Tobiaan kirjassa kerrotan nuorukaisesta nimeltä Tobias, joka lähtee isänsä asioille velkoja peräämään. Tobias etsi matkakumppania ja "löysi Raafaelin (Rafael), joka oli enkeli, vaikka Tobias ei sitä tiennyt". Hän kysyy Rafaelilta, voisivatko he matkustaa yhdessä. Rafael vastaa: "Matkustan mielelläni sinun kanssasi, minä tunnen tien..." Vasta yhteisen matkan ja seikkailujen jälkeen Rafael paljastaa Tobiaalle kuka hän on. Tosin matkan jälkeen Rafael katoaa Tobiaan näköpiiristä. Taiteessa Tobias ja hänen rinnallaan kulkeva enkeli on varsin tavallinen aihe.

Oppi suojelusenkelistä kehittyi jo varhaisen kirkon aikana. Yksi ongelmakysymyksistä koski sitä, onko kaikilla ihmisillä suojelusenkeli, vai ainoastaan uskovilla. Niin ikään pohdittiin sitä, saako ihminen suojelusenkelinsä vasta kasteessa. Tuomas Akvinolainen ajatteli, että kaikilla on suojelusenkeli, mutta että vasta kasteessa se saa täydet toimintavaltuudet. Hänen mukaansa suojelusenkeli on aluksi melko suojaton pahan voimia vastaan, sillä pieni lapsi tai kastamaton aikuinen kuuluu Aadamin heimoon eli on osallinen perisyntiin, jota kautta Saatana ulottaa vaikutuksensa ihmiseen. Kasteen ja uskon kautta enkeli saa apua Jumalalta ja Kristukselta, joka on voittanut pahan vallan. Luther puolestaan arveli, että henkilökohtaisen suojelusenkelin lisäksi jokaisella on myös henkilökohtainen kiusaaja. Erään käsityksen mukaan suojelusenkeleiden vaikutus jotenkin lakkaisi viimeistään murrosiän jälkeen. Kristillinen suojelusenkelioppi ei tue tätä käsitystä, vaikka varsinkin luterilaisessa kirkossa enkelit onkin yleisimmin liitetty lapsiin.

Suojelusenkeliajatus alkoi vahvistua uskonpuhdistuksen jälkeen, niin protestanttisella kuin katolisellakin puolella. Toden teolla suojelusenkeliusko alkoi levitä 1800-luvulla, jolta ajalta on peräisin myös moni suojelusenkelitaulu, ns. lapsuuden enkelitaulu, painokuva, jossa valkohiuksinen ja -pukuinen enkeli saattaa kahta korvessa kulkevaa lasta rikkinäisen sillan yli.

Ortodoksissa ikoneissa kuvatut suojelusenkelit ovat paljon maskuliinisempia ja voimakkaampia kuin lastenhuoneen tauluenkelit. Ikonien suojeluenkelillä on yleensä miekka kädessään.

Katolisessa kalenterissa lokakuun toinen päivä on vuodesta 1670 ollut paavillisella päätöksellä suojelusenkeleiden muistopäivä, johon liittyvässä rukouksessa sanotaan: "Kaikkivaltias Jumala, isällisessä huolenpidossasi sinä lähetät pyhät enkelisi meidän turvaksemme. Suo meidän tässä elämässä aina kokea heidän suojelustaan ja anna meidän kerran taivaassa iloita yhdessä heidän kanssaan."